Saksan ensimmäinen sosialistinen katu tekee varmasti vaikutuksen - ei voi olla tuntematta itseään pieneksi kävellessään niin sanotun sosialistisen klassismin tyyliin rakennettujen suurten asuintalojen ohi. Katu oli tarkoitettu Itä-Saksan toisen maailmansodan jälkeisen kansallisen jälleenrakennusohjelman päähankkeeksi, ja se syntyi raunioista tuhansien vapaaehtoisten yötä päivää työskentelevien avustuksella. Kadun rakentaminen oli kuitenkin maksaa nuorelle Itä-Saksalle melkein koko olemassaolonsa. Kesäkuussa 1953 tyytymättömät työläiset aloittivat joukkokapinan, joka melkein kaatoi sosialistisen hallituksen.

Kadun historia ulottuu kauemmas kuin 1950-luvun majesteettiset rakennukset antavat ymmärtää. Välittömästi toisen maailmansodan jälkeisten vuosien modernistinen arkkitehtuuri muistuttaa utopistisista kaupunkiajatuksista, jotka syntyivät tuhoutuneen Berliinin tuhkassa. Myöhemmin nämä rakennukset piilotettiin tarkoituksella nopeasti kasvavilla poppelipuilla ohikulkijoilta. Itä-Saksan uusi hallinto hylkäsi tyylin, ja sillä oli radikaalisti erilainen käsitys siitä, mitä sosialistinen elämä tarkoitti.

Kadulla oli parasta, mitä Itä-Berliinillä oli tarjota - kahviloita, ravintoloita ja hyvin varustettuja kauppoja, jotka loivat mielikuvan idyllisestä elämästä ja vauraudesta sosialismissa. Vaikka täydellisen julkisivun takana valvontavaltion todellisuus pysyi hyvin piilossa. Itä-Saksan salaisen poliisin asunnoissa olevia salakuuntelulaitteita ja ullakoilla olevia kuunteluasemia ei ollut tarkoitus nähdä.

Tämä ränsistynyt ja yhä enemmän menneisyyden kuriositeetilta näyttävä katu näytti katoavan unholaan muurin murtumisen jälkeen. Mikään ei kuitenkaan ole pysyvää Berliinissä, eikä kestänyt kovin kauan, ennen kuin tämä katu kiinnitti kiinteistönvälittäjien huomion asuntokriisistä kärsivässä kaupungissa. Vaikka entinen Stalinallee ei enää ole sosialistien paraatien bulevardi, se on nyt näyttämö, jossa paikalliset asukkaat protestoivat gentrifikaatiota ja elinkustannusten nousua vastaan.